Artikkelilista Edellinen Seuraava

Jäljestystä, ampiaisia ja ambulanssi!

Artikkeli on julkaistu JRTCGBSF ry:n vuoden 2000 vuosijulkaisussa.

Saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta totta se on. Näin jälkeenpäin se jo naurattaa, mutta silloin se oli totisinta totta.

Oli kaunis alkusyksyn iltapäivä ja minä ja muutama ystäväni sekä koirat olimme innoissamme valmiina jäljestämään. Minä, joka olin jäljestänyt jo ennenkin, ajattelin jo sitä kuinka suoriudun tehtävästäni, koska minun oli tarkoitus tehdä koiralleni kilpailutason jälki. Pienen teoriaosuuden jälkeen marssimme ladolta kohti autoa. Tässä kohtaa oli ensimmäisen yllätyksen aika: kuinka Ernesti saattoi katsella minua auton etupenkin niskatuen päältä, kun olin taatusti laittanut lähteissäni koiran metallihäkkiin etupenkille? Päästyäni autolle olin jo varma, että olin jättänyt häkin oven auki. Sitten seurasi kauhun hetki ja hillitön huuto ja raivo. Erkka oli tiirikoinut itsensä ulos häkistä ja tuhonnut repsikan oven ja turvavyön sekä Katrin turvaistuimen. Ovesta ei ollut muuta verhoilua jäljellä kuin ovivaneri, turvavyö oli kaluttu kahdesta kohtaa lähes poikki ja Katrin istuimesta oli monta pientä palaa irti. Ernesti sai selkäänsä ja pitkän puheterapian.

Verta sieneen ja sieni kanin jalkaan, sitten menoksi. Minä kuljin joukon etunenässä onnellisena katselemaan virallista merkkaustapaa. Kului jonnin sortin huutoa ja käännyin katsomaan taakseni; näkyi paljon ja vieläkin enemmän ampiaisia, jotka syöksyivät maan uumenista perässä tulijoiden kimppuun. Minä marssin eteenpäin seuraavalle kaadolle asti, kunnes kaveri huusi toista apuun: apuaaa, niitä on takin sisällä. Auttakaa! Tehtiin jälki loppuun ja menimme autolle katsomaan pistoja. Toisella oli pistoja käsissä ja toisella kaulassa, jaloissa ja käsissä. Minä, joka yleensä olen se jolle sattuu ja tapahtuu, olin varautunut kaikkeen ja kaivoin ensiapulaukusta kyytabletteja.

Tilanne rauhoittui ja menin Erkan kanssa jäljen. Ernesti yllätti minut positiivisesti. Poika meni jälkeä kuin olisi aina ollut jäljestämässä. No minua ei voinut kehua: lenkkarit jäivät kymmenen kertaa maastoon ja nilkka muljahti pari kertaa, mutta perkeleitä ei muistaakseni tullut yli sataa.

Kiitimme opastuksesta ja lähdimme kohti kotia. Koirista toinen, narttu ei sattuneesta syystä päässyt jäljelle.

Olimme ajaneet noin 12 km, kun aloin huolestua kaverini voinnista. Hengitys oli nopeaa ja tuskaista. Kotvasen kuluttua hän lysähti auton etupenkille ja sanoi olevansa aivan puuduksissa. Ei auttanut kuin soittaa 112:seen. Sovimme, että ambulanssi tulee vartissa Toijalasta kirkon parkkiin. Ei muuta kun kaveri paareille kirkon parkissa ja kiireellä kohti terveysasemaa. Hommasta selvittiin säikähdyksellä, diagnoosina oli pienoinen sokki ja pahoinvointi kortisoonista.

Kaikesta huolimatta minä ja kaverini suosittelemme kokeilemaan jäljestystä. Se on hauskaa ja jännittävää ihan ilman kommelluksiakin.



Päivi Koskinen


Artikkelilista Edellinen Seuraava