Artikkelilista Edellinen Seuraava

Kokemuksia Jack Russelista

Kirjoittanut: Jouni Salo

Allekirjoittanut sai toukokuussa -96 miekenkiintoisen tarjouksen saada sijoituskoiraksi Jack Russell Terrieri-uros. Kysyjänä oli Kari Pylvänäinen, joka kertoi Peter Heathin tiedustelleen häneltä mahdollisuuksia sijoittaa Englannista tuotava uros nimenomaan käyttökoiraksi Suomeen. Asiaa en miettinyt kahta minuuttia kauempaa - olihan minulla kettua ajava suomenajokoira ja ajatus omasta luolakoirasta oli käynnyt mielessä useita kertoja.

Heinäkuun puolivälissä Ernie sitten saapui Helsinki-Vantaan kentälle Peterin tuomana. Ohjelmassa seurasi tutustuminen perheemme muihin koiriin - kolmeen labradoriin, ajokoiraan ja suomenpystykorvaan. Olimme hämmästyneitä Ernien hyvästä suhtautumisesta muihin uroksiin, joita kaikki koiramme ovat. Tarhassa kaikki koiramme pääsevät jatkuvasti tekemisiin toistensa kanssa, mutta tähän saakka on selvitty ongelmitta - mikä on mielestäni merkillepantavaa. Harva voisi kuvitella suomenpystykorvan ja terrierin yhteiseloa sopuisaksi. Tällöin kävi mielessä, että terrieriroduissa on oltava melkoisia eroja sosiaalisessa käytöksessä.

Elokuun alkupuolella kävimme inventoimassa metsästysalueen luolia ja louhikoita, ajatuksena saada käsitys kettu- ja supipentueiden määrästä. Ernie tutki parikymmentä pesää, joissa yhdessä oli kettupentue lähtenyt maailamalle ja eräästä toisesta löytyi yksinäinen mäyräherra. Siitä saatiin Ernielle ensimmäinen riistakontakti Suomessa. Merkillepantavaa oli se, että noin puolen tunnin tehokkaan pumppaamisen jälkeen koira sai houkuteltua mäyrän ulos pesästä. Elikä koira haukkui mäyrän etupuolella ja perääntyi vähitellen ja samalla houkutteli mäyrää “ajamaan” häiritsijän pihalle. Tilanne päättyi siihen, että mäyrä törmäsi allekirjoittaneen kumisaappaisiin ulostultuaan eikä passimies pystynyt ampumaan peliin loppuvihellystä. Mäyrä livahti takaisin bunkkeriinsa ja me otimme koiran kainaloon ja aloimme tutkia vaurioita päänseudulta. Huomioitavaa oli se, että koirasta ei löytynyt mitään vaurioita mäyrätyöskentelyn jäljiltä - mikä tähän asti on muihin terrierirotujen edustajiin lähes aina jättänyt eläinlääkärilaskun verran muisteltavaa sekä parin viikon toipumisajan ennen seuraavaa käyttöä.

Supikoirien kanssa on päästy työskentelemään puolenkymmentä kertaa - kaikki talviaikana, joiiloin supit eivät hevillä lähde koiran karkottamina pesästä. Ernien työskentely on aina hyvin äänekästä, välillä otetaan pieni puristus purukalustolla kohteesta, mutta pääsääntöisesti suu käy vain haukkumalla. Matalista ja helposti kaivettavista pesistä saalis on yleensä ollut varma, mutta alueelta löytyy myös toivottoman hyviä maapesiä ja vaikeita louhikoita, joita olemme “jostain syystä” karttaneet.

Ketun suhteen peli on suoraviivaisempaa. Jos pesässä vain on käytäväverkostoa runsaasti, alkaa sieltä kohta kuulua vaimeaa töminää takaa-ajon merkeissä. Kettu lähtee yleensä kohtalaisen hätäisesti pihalle, mikäli se on tietämätön pesän reunalla odottavista “pyöveleistä”. Välillä voi hyvin runsaskäytäväiset pesät pidättää ketun uloslähtöä yllättävän pitkään. Erityisesti ajokoiran ajossa pesään mennyt kettu voi olla tavallista sitkeämpi lähtemään tuuriaan koittamaan, (voi myös tulkita ampujien tuuria koittamaan). Kettujahdissa itselläni on ajokoira ja terrieri samassa autossa rinnatusten odottamassa omia töitään, ilman että mitään kummempia rähinöitä käydään ennen eikä jälkeen saaliin saamisen.

Merkillepantavia seikkoja tämän itselleni uuden rodun käytössä on tullut esille useita ja haluaisin muutamia mielestäni oleellisia eroja muihin terrierirotuihin valottaa.

Pidän erittäin tärkeänä asiana sosiaalista käytöstä muiden koirien (urosten) kanssa - onhan metsästyskoirakin aina suurimman osan vuodesta tarhaolosuhteissa. Koiran ylläpidon helppous on yllättävän merkittävä asia, erityisesti silloin, kun niitä “on kertynyt” useampia tarhaan.

Käyttöominaisuudet taas ratkaisevat metsästystilanteiden onnistumisen. Mielestäni kolme seikkaa seuraavassa järjestyksessä ovat tärkeitä:

Tähänasti tapaamani eri terrierirotujen edustajat ovat poikkeuksetta jatkaneet mielipuolista saaliin karvaamista ja repimistä. Jos nahasta on ollut tarkoitus saada talteenotettava turkis, on sen varjelussa koirilta ollut helvetillinen työmaa.

Lopuksi haluan todeta, että Ernie on saavuttanut rotunsa ominaisuuksilla paikkansa meidän pienpetopyyntiketjussa omalla tärkeällä osallaan, jota ilman emme saisi “maailman parhaita” jahtitapahtumia loppuunvietyä.


Jahtiterveisin

Jouni Salo
Ammattiriistanhoitaja


Artikkelilista Edellinen Seuraava